Työpaikallani oli vuosia sitten eräs mieshenkilö, joka ei ollut mikään huipputekijä alallaan, mutta hänen lahjansa näyttivät tulevan esiin toisten auttamisessa. Hän oli sihteerityyppi, jonka palveluksista sain minäkin nauttia. Hän oli aina valmis, hyvin avulias ja lisäksi oma-aloitteinen. Hän saattoi hankkia liput junaan tai tilata hotellihuoneen, hän toi kahvin, jakoi hyödyllistä tietoa, toi tarpeellisia tarvikkeita kaupasta. Hän suoritti kaikkea pientä oheistoimintaa, vaikka periaatteessa hänen toimenkuvansa oli sama kuin muillakin. Hän piti palaverin tauolla yllä kevyttä jutustelua ja kevensi tunnelmaa. En tiedä yhtään avuliaampaa ihmistä nähneeni koskaan. Hän oli kuitenkin hyvin kielteinen uskonasioille enkä juuri koskaan edes yrittänyt puhua hänelle Jumalasta.
Sitten oli tämä seurakunnan nuori sisar, joka pyrki myös sihteerityyppiseen vapaaehtoistyöhön erään kristillisen järjestön palveluksessa, jonka toimistoa hoidin. Hän aloitti pyrkimisensä kertomalla kautta rantain, minkälaisia palkkioita hän halusi saada ja minkälaisia suosituksia hän toivoi saavansa seuraavaan toimeen ja tulevaan koulutukseensa. Niinpä tehtiin koe. Keksittiin sisarelle tekemistä – ihan oikeata – ja opastettiin työhön. Opastus ei ottanut sujuakseen, koska sisarella oli koko ajan jokin ”toinen ehdotus”, vähän paranneltu toimintapa mielessään. Kun teimme postitusta ja kirjoitin saatekirjeen, hän valitti heti, että täytyisi osata esittää asia vähän kauniimmin eikä noin töks-töks… No, ehkä postimerkkien liimailu sentään sujuisi? Sujui hyvin, mutta hän ei malttanut viedä töitä kotiinsa ja toimittaa kirjeitä lähimpään postilaatikkoon, kuten jatkossa olisi tarpeen toimia – hänhän tekisi töitä kotoaan käsin – vaan hän ehdotti, että minä postittaisin ne… – Oliko hän siis sopiva sihteeriksi?
Kiitos vaan, mutta ei kiitos. Voin aivan hyvin postittaa kirjeet ja tehdä kaiken muunkin työn itse. Olen nähnyt näitä. Olen ollut työelämässä tarpeeksi kauan, että erotan kyllä, kuka on tekevä tyyppi ja kuka on vain tekevinään. Mutta meitä on moneksi. Toivottavasti sisar löytää paikkansa ja oppii palvelemisen jaloa taitoa ja asennetta hänelle sopivassa tehtävässä – siunausta siihen. Mutta ei ne hyvät ominaisuudet tule automaattisesti uskon siivellä. Kristillinen usko voi auttaa luonnetta kehittymään ja kasvamaan, mutta monet ominaisuudet ovat synnynnäisiä, toiset lapsena opittuja, toiset taidot opitaan myöhemmin. Palvelemisen asenteen oppiminen on yksi vaikeimmista – myös minulle, myönnän sen. Tai jossain asiassa saatan olla altis, toisessa en millään. Mitä Raamattu sanookaan palvelemisesta:
Palvelkaa kukin toistanne sillä armolahjalla, jonka olette saaneet, Jumalan moninaisen armon hyvinä haltijoina. Joka puhuu, puhukoon Jumalan antamin sanoin, ja joka palvelee, palvelkoon voimalla, jonka Jumala antaa, jotta Jumala tulisi kaikessa kirkastetuksi Jeesuksen Kristuksen kautta. 1.Piet.4:10-11.
Noissa kahdessa tapauksessa oli helppoa arvioida kummankin suoriutumista. Aina eivät ihmisen luonne ja ominaisuudet ole ilmeisiä, vaan tarvitaan aikaa ja roppakaupalla tervettä arvostelukykyä, suorastaan röntgenkatsetta, jotta näemme lähimmäisemme lahjat ja potentiaalin. Niinpä arvioin sinua, hyvä lukijani, ja päädyn siihen, että sinulla on lahjoja – uskon niin. Käytä siis niitä, mutta muista, että pelkät lahjat eivät riitä, tarvitaan alttiutta, tarvitaan se ylimääräinen annos nöyryyttä, joka auttaa meitä tekemään pieniä juttuja, näkymättömiä palveluksia, toimittamaan juoksevia asioita, hoitamaan kotiaskareita – ja elämään rukouksen hengessä. Perheenäidin työkokemus taitaa olla paras suositus moneen toimeen, kuten mainittuihin sihteerityyppisiin tehtäviinkin. Eräs englanninkielinen raamatunjae sanoo: ”Katso pinnan alle, jotta voit tuomita oikein” (Joh.7:24).
Herra ei katso kuten ihminen. Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämeen. 1.Sam.16:7.
Usko kasvuun 