Kuukausi: kesäkuu 2017

Tulkoon teidän kaikkien osaksi Herran Jeesuksen Kristuksen armo, Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen yhteys! 2.Kor.13:13.

Näihin sanoihin päättyy Paavalin toinen kirje korinttilaisille. Siinä sanotaan paljon olennaista uskosta. Se voi kuulostaa sanahelinältä, jos se ei kosketa, jos se ei kiinnosta, jos me haluamme sen ottaa vain terveisinä. Se on siinä tapauksessa oma valinta, niin kuin eräällä sukulaisella oli tapana sanoa: ”Kerro terveisiä, vaikkei niillä mitään teekään!”

Paljonhan Paavali löysi korinttilaisten elämästä aihetta moittimiseen. Hänen täytyi ojentaa heitä asiasta ja toisesta, mutta lopputervehdys oli täynnä ”armoa, rakkautta ja rauhan henkeä”. Osaammeko me siunata näin? Kun jätämme ystävämme rukouksessa Jumalan käsiin, onko suumme täynnä armoa ja rakkautta? Paavali oli myönteisen asenteensa jo tuonut esiin aiemmin monin tavoin, muun muassa näin:

Jumala on myös vahvistava teitä loppuun saakka, niin ettei teissä ole moitteen sijaa Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemisen päivänä. 1.Kor.1:8.

Meidänkin suhtautumisemme tulisi olla täynnä myönteistä tulevaisuuden uskoa, lämmintä myötätuntoa kaikkia kohtaan ja elämän tien kulkijoita kohtaan erityisesti, sillä monet uskovat kolhiintuvat pahasti elämän taisteluissa. Vihollinen on armoton ja käyttää kaikki juonensa, jotta saisi Jeesuksen seuraajat lankeamaan. Niinpä meidän tulisi voida antaa siunauksemme niille, jotka sitkeästi pyrkivät säilyttämään uskon ja jopa vahvistamaan siinä toisia. Näen monia, joiden uskon vaellus on jäänyt puolitiehen, monia jotka ovat pysähtyneet. Yksi paikalleen jäämisen syy on rohkaisun puute, esirukouksen laimeus, veljien ja sisarien itsekeskeisyys. Kylmä ilmapiiri seurakunnassa voi johtaa yhden ja toisen hyytymiseen. Kohmettunein jäsenin he hytisevät tien sivussa, kun muut kulkevat ohi.

Tässä Paavalin asenteessa olisi oppimista. Vaikka ojentamistakin tarvitaan, ehkä nuhdetta ja kuria, niin kaiken olennaisinta on armon henki ja rakkauden ilmapiiri, tuen ja rohkaisun jakaminen. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne. Joh.13:35. Jaakobin kirjeessä on hyvä neuvo meille kaikille, kun kohtaamme tien sivuun jääneitä, uskosta pois eksyneitä:

Veljeni, jos joku teistä eksyy totuudesta ja toinen ohjaa hänet takaisin, niin tietäkää tämä: joka palauttaa syntisen harhatieltä, pelastaa hänet kuolemasta ja peittää paljotkin synnit. Jaak.5:19-20.

Sinä päivänä minä annan Israelin kansalle kasvaa voiman kuin sarven, ja minä avaan sinun suusi, niin että voit puhua kansalleni. Silloin minun kansani tietää, että minä olen Herra. Hes.29:21.

Joskus on vaikeaa avata suutaan ja puhua ajatuksiaan ääneen. Olen kasvanut perheessä, jossa oli minua äänekkäämpiä isoveljiä. Jos sain jotakin sanotuksi, minut usein keskeytettiin ennen kuin sain lauseen loppuun. Tai minun mielipiteeni kumottiin heti. Se muovasi luonnettani ja minusta tuli hiljainen. Koulussakin opettajat tottuivat siihen, että en paljon puhellut. Jos jotain sanoin, huokaisin sanat niin hiljaa, että harva kuuli mitään.

Sitten kerran olin hyväntuulinen ja sanoa paukautin jotakin vieruskaverille kesken tunnin. Sain opettajan pillastumaan. Hän uhkasi lähettää minut kunnanjohtajan juttusille. Tekemään muka haastattelua ja ottamaan selville yhteiskunnallisia asioita. Hän latasi minulle tehtäviä, joista tiesin – kaikki tiesivät – että ne olivat rangaistuksia, pahimman laatuista kuritusta suorastaan. Palkka huonosta käytöksestä (koulukiusaamista). Onhan kauheata, että joku hiljainen ja vaiennettu sanoo jotakin! Kaksi sanaakin on liikaa! Sille pitää tehdä selväksi, että opettajille ei ryppyillä!

Siitä seurasi kaikkea pahaa mieltä jokaiselle asianosaiselle, sillä minä en sen jälkeen avannut suutani senkään vertaa. Sitten ihmeteltiin, miksi en sano mitään. Nyt olen tuottanut näitä julkaisujani netissä jo 15 vuotta ja edelleen löytyy porukkaa, joka ihmettelee, miksei se Simo sano mitään!

Mutta olen minä onnistunut joskus avaamaan suuni ihan livenäkin. Sama poru aina. Seurakunnassa avasin pari kertaa suuni ja siitäkös haloo syntyi. Mitä se oikein tarkoittaa? Luuleeko se voivansa niskoitella? Se kapinoi ja sille pitää antaa selkäsauna!

Jos sinulla on vastaavia kokemuksia, haluaisin varovasti ja kautta rantain kysyä sinulta, mahtaako sinulla olla sama kutsumus? No, suoraan jos kysytään, niin mahtaako sinullakin olla profeetan kutsumus (Ef.4:11)? Ehkä olet vielä profeettaoppilas – kehittymässä ja kasvamassa Jumalan laboratoriossa?

Profeetat ovat niitä omituisia otuksia, jotka paukauttavat asioita, jotka eivät osaa sanoa mitään kauniisti, jotka osaavat aina olla ilon pilaajia. Heillä on sellainen kummallisen tyly ote elämään, että he eivät kunnioita ihmisten tunteita, vaan osaavat loukata ihmisten herkimpiä sielun tuntoja – eli rikkoa uskonnollisia tabuja. Jos he vaan osaisivat pitää suunsa kiinni, niin kaikki olisi hyvin. Mutta he eivät osaa. Joskus kun luullaan, että ”nyt on sekin vähän rauhoittunut”, niin eikös kohta taas jokin möläytys pääse ilmoille…

Että jos sinulla on sellainen kyky möläyttää, niin eikun möläyttelemään vaan! Se ei ole vain taito, Herran käytössä se on armolahja. Herra, joka haluaa puhua kauttasi Suomen kansan umpikuuroille ihmisille, on luvannut: avaa suusi, niin minä sen täytän. Ps.81:11 KR38. Möläytyksiä suustasi päästävänä ihmisenä olet hyvässä seurassa – Jeesus nimittäin oli maailman paras möläyttäjä. Hänen möläytyksensä ovat jääneet elämään ja ne ovat nykyään osa Uuden testamentin tekstiä.

Kaikki ihmisten möläytykset eivät tietenkään ole Herran antamia, mutta jos ne ovat Hengen innoittamia, niistä on hyötyä enemmän kuin mistään juhlapuheista. Yksi möläytys naulan kantaan on aina joka suuntaan korrektia pönötystä arvokkaampaa.