Kuukausi: tammikuu 2021

Kun lähetän luoksesi Artemaksen tai Tykikoksen, tule nopeasti minun luokseni Nikopoliiseen, jossa aion viettää talven. Tit.3:12.

Nikopolis oli Kreikan kaupunki Joonian meren rannalla. Paavali halusi viipyä siellä luultavasti siksi, että saisi aikaa perustaa sinne seurakunnan. Saattoihin siellä jo olla uskovia, mutta heillä ei välttämättä ollut kunnon paimenta. Paavali maanitteli Tituksenkin tulemaan sinne ja tekemään yhteistyötä seurakunnan saamiseksi jaloilleen. Jotta Tituksen työ Kreetalla ei puolestaan jäisi heitteille, Paavali aikoi kutsua Artemaksen ja Tykikoksen sinne korvaamaan Titusta. Paavali oli melkoinen käskyttäjä, mutta ehkä myös hyvä organisoija. Hän ei ajatellut vain itseään, vaan laajemmin seurakuntien tilannetta.

Nikopolis tarkoittaa Voiton Kaupunki. Ehkä nikolaiittojen lahko, johon Raamatussa viitataan harhaoppina, tarkoitti ’Voiton kansaa’? Nikolaiitoista ei ole selvää mielikuvaa ja näyttää, että lahko on sittemmin hävinnyt kartalta, mutta onhan meillä paljonkin näitä uskovia ja uskonsuuntia, joissa korostetaan voittoa, menestystä ja uskovien kuninkaallisuutta siinä määrin, että risti jää taka-alalle.

Ristin jättäminen pois keskiöstä ja katseen siirtäminen yliluonnolliseen todellisuuteen ja kaikkiin Jumalan valtakunnan voimatekijöihin, voi johtaa siihen, että moraali höllentyy. Seurakunta alkaa suhtautua sallivammin vapaaseen seksiin, avioeroihin ja epäjumaliin, kuten Mammonaan. Yhteyttä ei ole helppo havaita, mutta risti on se jarru, joka lihallista vanhaa luontoamme kahlitsee. Kun meidän luontoamme kuritetaan, se johtaa synnistä pidättymiseen.

Kun siis Kristus on ruumiissaan kärsinyt, niin olkaa tekin valmiita kärsimään, jotta eläisitte jäljellä olevan maallisen elämänne Jumalan tahdon mukaisesti ettekä ihmisten himoja seuraten. Sillä se, joka on ruumiissaan kärsinyt, on luopunut synnistä. 1.Piet.4:1-2.

Näin ollen on ymmärrettävissä, että nikolaiittojen oppi yhdistetään Bileamin oppiin ja sitä kautta moraalin höllentymiseen. Meidän on siis syytä varoa mukautumasta maailman menoon ja hyväksymästä kaikkea rajatonta vapautta. Samalla on pidettävä huoli, että emme ajaudu lain alle. Kristillinen moraali ei perustu lakiin, se perustuu Jeesuksen ristinkuolemaan ja ylösnousemukseen. Kun seuraamme Herraa ristin tiellä, vanha luontomme pysyy aisoissa. Syntiä vastaan nostamme lain sijasta evankeliumin:

Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani. Gal.2:20.

Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen. Ps.139:13-14.

Itsensä hyväksyminen olisi monille suuri harppaus elämäntaidossa. Näemme nykyään median kautta monenlaisia ihmisiä ja meillä on paljon tilaisuuksia kateuteen. Koemme olevamme epäonnistuneita surkimuksia, paljon mitättömämpiä kuin haluaisimme. Olemme kateita muille ja tyytymättömiä osaamme. Filosofien ikivanha kysymys saattaa vaivata: Miksi minä olen minä enkä joku muu? Tunnustan: haluaisin olla joku muu!

Näin lyömme päätämme seinään, emme pääse eteenpäin. Oikeastaan olemme suuren ihmeen äärellä, kun pohdimme minuutta. ”Minä olen” on Jumalan nimi ja se tosiasia, että myös ’minä olen’, on yksi Jumalan ihmeistä. Hän on todella tehnyt minusta oman kuvansa. Yhdessä toisten kanssa heijastan Jumalan olemusta. Yksinäni en voi tuoda esiin Jumalan persoonan koko rikkautta, mutta yhdessä toisten kanssa edustan Jumalan suurta salaisuutta, nimittäin seurakuntaa: Seurakunta on Kristuksen ruumis ja hänen täyteytensä, hänen, joka kaiken kaikessa täyttää. Ef.1:23.

Näitä pohtiessani saatan vähitellen tervehtyä huonommuudestani. Olen pieni osanen jossakin suuremmassa kokonaisuudessa. En ole epäonnistunut, pois heitettävä jätepala, vaan olen omalla paikallani merkityksellinen. Minun ei tarvitse heittäytyä narsistiksi ollakseni jotakin, sillä Jumala loi minut tähän – ihmiseksi. Hän antoi minun kuulla pelastukseni evankeliumin, joka nostaa minut uuteen merkitykseen: Kristuksen ruumiin jäseneksi.

Turha minun on piinata itseäni kadehtimalla toisia, muka parempiosaisia, muka merkityksellisempiä. Tai kadehtia kauniita, rikkaita, kuuluisia. Ei, päinvastoin: voin olla kiitollinen tässä vaatimattomassa roolissani, tällaisena tavan tallaajana, köyhänä ja rumana, tyhmänä ja lahjattomana, sillä olenhan taivasten valtakunnan jäsen, kutsuttu korkeaan asemaan, josta Vapahtajani sanoo:

Tuokaa kaukaa minun poikani takaisin, maan ääriltä tyttäreni, tuokaa jokainen, joka on kutsuttu minun nimiini, jonka olen kunniakseni luonut, muovannut ja valmiiksi tehnyt. Jes.43:6-7.

Yhdessä Kristuksen kanssa olen arvokas, liitettynä hänen ruumiiseensa, ainutlaatuinen osa jotakin suurenmoista kokonaisuutta, joka kerran kirkkaudessa elää ja riemuitsee yhdessä. Puutteet ja viat, joita nyt näen itsessäni, katoavat näkyvistä, kun palapeli kerran kootaan ja lopullinen kuva hahmottuu.

Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen. Tämän saa aikaan Herra, joka on Henki. 2.Kor.3:18.