Kuukausi: toukokuu 2021

Kun vaara uhkaa, hän ottaa minut majaansa. Hän antaa minulle suojan teltassaan, nostaa minut turvaan kalliolle. Ps.27:5.

Kallio vertauskuvana hyvästä turvapaikasta on tyypillistä psalmeissa, joissa heijastuvat Daavidin kokemukset, kun hän pakeni Saulia. Daavid oli konkreettisesti kokenut, miten oli mahdollista päästä turvaan kallioille. Hän kiipesi jyrkkiä rinteitä ylös, yöpyi luolissa, vaihtoi usein paikkaa, kartoitti ympäristöään, tähysti maisemia ympärillään, etsi vesilähteitä, söi nälkäänsä hunajaa, löysi ehkä linnunmunia, kenties saalisti itselleen riistaa ja paistoi sitä nuotiolla. Kaikkia yksityiskohtia ei kerrota Raamatussa, mutta kaikissa olosuhteissa Daavid pärjäsi, sillä hän oli neuvokas ja Jumala auttoi häntä. Nykyajan dokumentit eränkävijän taidoista, kun vapaaehtoisia jätetään autiomaahan selviytymään omin avuin, kuvittavat meille jossain määrin näitä haasteita. Mutta joskus Daavid joutui kohtaamaan ylivoimaisen haasteen ja huutamaan Herran puoleen. Siihen huutoon hän sai myös vastauksen:

Sinä viet minut turvaan, kalliolle, jolle itse en jaksaisi nousta. Ps.61:3.

Ymmärrämme, että Jeesus on meille pelastuksen kallio. Ymmärrämme senkin, että hän on kallio, jolle emme voisi omin avuin nousta. Hän nostaa meidät pelastuksemme kalliolle. Hän tekee ihmeen ja antaa voiman syntyä Jumalan lapseksi. Usko, jonka saamme, on Jumalan teko.

Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Ef.2:8.

Uskon tie voi olla yksinäinen. Se voi olla selviytymistä erämaassa. Se voi olla vetäytymistä luolaan ja piiloutumista viholliselta. Kaiken keskellä opimme, että Jumala on kallio.

Hän on kallio, hän on minun pelastukseni, hän on linnani, minä en horju. Ps.62:3.

Uskomme lujittuu, turvallisuuden tunne valtaa meidät. Alamme entistä lujemmin luottaa Herran huolenpitoon. Uskallamme ehkä jopa laskeutua vuorilta alas ja tulla takaisin ihmisten ilmoille. Meille voi silloin käydä, kuten Jeesukselle, että alamme harmitella ihmisten epäuskoa.

Silloin Jeesus sanoi: ”Voi tätä epäuskoista ja kieroutunutta sukupolvea! Kuinka kauan minun vielä on oltava teidän keskuudessanne ja kestettävä teitä?” Luuk.9:41.

Pakomatka erämaassa kasvatti meissä uskoa ja palattuamme huomaamme eron. Yksinäinen taival vahvisti meitä. Vainottuna olemisen kokemus lujitti meidän uskoamme. Risti antoi meille uutta sisäistä voimaa. Kaiken kaikkiaan kasvoimme uskossa koettelemustemme tiellä. Nyt olemme vahvempia, pärjäämme paremmin, nyt emme horju pienissä tuulenpuuskissa. Nyt voimme jo tukea toisiakin.

Herra Jeesus siunatkoon sinun kasvun polkusi, sinun erämaataipaleesi ja sinun paluusi ihmisten ilmoille!

Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme. 2.Kor.4:7.

Paavali oli oikeutettu puhumaan ”valtavasta voimasta”, sillä hänen kauttaan tapahtui paljon yliluonnollisia asioita. Minä en ole koskaan ollut mikään ihmeidentekijä ja siksi ymmärrän paremmin tuon toisen puolen: olemme saviastioita, vieläpä rikottuja sellaisia. Koko tämä blogi, johon on kertynyt 870 ’sirua’ sielunelämäni saviastiasta, on koostunut sirpaleista, pienistä fragmenteista elettyä elämää, ajatuksen poikasista jotka eivät oikein ole yltäneet miksikään kaiken kattavaksi teologiaksi tai maailmanselitykseksi, mutta joiden keskeltä toivoakseni Jumalan valokin aina välillä pilkistää. Sehän onkin kaikessa tärkeintä: Kristuksen kirkkaus maailman yössä. Gideonin sotilaat jo muinoin käyttivät samaa menetelmää, tehostivatpa vaikutusta vielä torviin puhaltamalla. Ehkä minäkin jotain herättäviä töräyksiä olen saanut aikaan?

Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia, vainottuja mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja. 2.Kor.4:8-9.

Kun elämme uskossa, emme voi välttää ahdinkoja, mutta usko myös kantaa niiden läpi. Usko ei vie meitä umpikujaan, sillä tiedämme, että tie on avattu ja kukaan ei voi sulkea meiltä pelastuksen tietä. Jaksamme aina toivoa ja se toivo on ankkuri, joka kiinnittää meidät Jumalan valtakunnan pysyvyyteen. Jos kohtaammekin vainoa maailman taholta, tiedämme ettei Herra meitä hylkää. Hän näkee kaiken ihmisten julmuuden ja tietää tuskan, joka meitä painaa. Hän kulkee aina rinnallamme, sillä hän itse kulki ristin tien alusta loppuun. Jos meidät kampitetaan, lyödään maahan ja painetaan alas, peräti häpäistään, tiedämme että Jumala on uskollinen ja korjaa meidät talteen. Paavali todisti: Herra pelastaa vastedeskin minut kaikesta pahasta ja vie minut turvaan taivaalliseen valtakuntaansa. 2.Tim.4:18.

Meitä herjataan, mutta me siunaamme. Meitä vainotaan, mutta me kestämme. Meistä puhutaan pahaa, mutta me puhumme hyvää. 1.Kor.4:12-13. Me kannamme aina ruumiissamme Jeesuksen kuolemaa, jotta myös Jeesuksen elämä tulisi meidän ruumiissamme näkyviin. 2.Kor.4:10. 

Mahtavaa – saamme olla Kristuksen todistajia. Osallisia kärsimyksistä, mutta tuomassa samalla esiin taivaallista elämää. Saamme osaksemme syytöksiä ja häpeää, sillä niiden kautta Jeesuskin kulki. Säilytämme kaiken keskellä uskon, toivon ja rakkaudenkin. Välillä saamme olla sylkykuppina ja tunkiona, koko maailman kaatopaikkana (1.Kor.4:13). Mutta Jeesuksen usko on sitkeää, kestävää ja lujaa tekoa – myös meissä.

Sen tähden me emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä. Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden. 2.Kor.4:16-17.