Tuhlaajapoika veljensä hampaissa

Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Luuk.15:20.

Huomaamme tässä tuhlaajapojan kotiinpaluussa sen hämmästyttävän tosiseikan, että isänsä ei sanonut moitteen sanaa. Hän ei edes vihjannut mitään siihen suuntaan, että poika olisi elänyt tyhmästi tai että hän oli itse ajanut itsensä huonoon jamaan tai saattanut elämänsä hunningolle. Hän ilmaisi vain iloa ja rakkautta.

Helluntailaisena sain opetella kertomaan uskoontulostani tietyllä kaavalla. Siihen kuului entisen elämän kauhistelu, jopa piti vähän suurennella ja samalla paisutella taakse jäänyttä syntistä elämääni. Tässä narratiivissa rakennettiin siis mahdollisimman tummaa taustaa ja hehkutettiin suurta iloa, joka seurasi kääntymisestä. Sitten tämä suuri ilo piti esittää niin loputtomana, että koko elämä oli nyt pelkkää juhlaa ja ruusuilla tanssimista.

Kyllähän se tavallaan tottakin oli, mutta en koskaan oikein jaksanut muistella entistä elämääni ja käännellä puukkoa haavassa, joka oli yhä kipeä. Veljet (ja sisaret) seurakunnassa pitivät huolen, että se entinen elämä ei jäänyt unholaan, vaan sitä piti jatkuvasti nostaa esiin, jotta jotenkin kesken jäänyt parannus olisi pakko viedä loppuun ja jotta olisin saanut aiheen julkisesti nöyrtyä. Olin kai jotenkin liian yksityisesti tehnyt parannusta. Vasta jälkeenpäin olen tullut oivaltamaan, että sehän oli tyypillinen vanhemman veljen reaktio. Jokin kateuden tapainen lietsoi ajatusta, että eihän tässä nyt mitään juhlia kannata pitää ennen kuin tuhlaajapojan historia on pöyhitty perin pohjin ja tehty selväksi, miten tyhmästi hän on elänyt ja miten hän ei ansaitse kerta kaikkiaan yhtään mitään palkintoa, vaan pikemmin raippoja, sanktioita, sakkoja, arestia ja häpeän – loputtoman tahran maineeseensa. Niinpä seurakunnan johtajat päättivät olla kastamatta minua. Jumala teki vastavedon: hän kastoi minut Pyhällä Hengellä!

Se oli kaikki linjassa tuhlaajapojan tarinan kanssa. Isä otti syliinsä kaikella rakkaudella, veli esitti vastalauseensa ja valituksensa. Minun tapauksessani vasta pitkin hampain annettiin seurakunnan jäsenyys. Tapaukseni jäi kuitenkin kaivelemaan ylipappeja ja olin koko yhdeksän vuotta, mitä helluntailaisuuteni kesti, eräänlaisessa karanteenissa. Tuhlaajapojan veljen asennetta taitaa olla mahdoton muuksi muuttaa.

Jos sinä olet joutunut kärsimään mitään vastaavaa, haluan kohdistaa huomiosi isän reaktioon – ei tosiaankaan mitään moitetta, ei syyttämistä, ei vanhojen muistelua. Vain iloa ja hellyyttä, juhlaa vasikanpaistein, lauluin ja soitoin. Puhtaat vaatteet päälle ja sormukset sormeen. Sitä on evankeliumi. Ei siinä ole epäröintiä, ei siinä ole varaumia, ei siinä kysellä onko usko aitoa. Armo on isän puolelta aitoa ja tulee täydestä sydämestä. Ja ilo pulppuaa.

Yhtä lailla, sen sanon teille, iloitsevat Jumalan enkelit yhdestäkin syntisestä, joka tekee parannuksen. Luuk.15:10.

Siunattua helluntaita kaikille

Tiesitkö, että helluntai-sana on peräisin muinaisruotsin kielestä, jonka juhlapyhän nimityksenä ollut ”hell onsdag” periytyi suomen kieleen muodossa ’helluntai’? Mitä pakanallisen ajan pyhä keskiviikko on mahtanut edustaa, sitä en tiedä. Luulen, että käsite ”pyhä” oli joka tapauksessa heille jotain muuta kuin meille kristityille.

Kristillinen seurakunnan aika alkoi varsinaisesti ensimmäisestä helluntaista, koskapa Kristus oli kuolleista nousemisensa jälkeen lähettänyt Pyhän Henkensä maan päälle. Kymmenkunta päivää maan päällä elettiin niin että Jumala ei ollut läsnä opetuslasten keskellä. Juuri tuohon ajanjaksoon sisältyy erikoinen näytelmä, kun Juudaksen tilalle valittiin apostolia. Uskovien keskellä vallitsi jonkinlainen hämmennys ja jostain syntyi tarve täydentää apostolien joukkoa arpomalla. Luulen (tästä ei olla laajalti yhtä mieltä), että Paavali viittasi tähän arpomiseen, kun hän antoi kitkerän mielipiteensä ”ihmisten arpapelistä” (Ef.4:14 KR38). Ja totta – Paavali näyttää olleen Jumalan valinta. Arpomiseen turvautuminen taas viittaa ylipapin rintakilpeen, jonka sisällä pidettiin arpomisvälineitä. Juutalaisina miehinä opetuslapset ottivat siis mallia omasta uskonnostaan, mutta pieni maltti olisi ollut paikallaan.

Pyhä Henki oli tulossa ja hän toisi mukanaan taitoja ja kykyjä – hengen lahjoja – jotka korvaisivat vanhan liiton menetelmiä. Pyhä Henki toi muun muassa tiedon sanat ja profetiat. Näin Jumalan neuvo annettiin seurakunnalle sanallisessa muodossa. Urim ja tummim joutivat uskontojen museoon.

Paljonhan tätä arpomista edelleenkin käytetään, viittaan vaikka mannalappuihin. Ja kukapa ei olisi harrastanut peukalopaikkoja Jumalan mielipiteen etsinnässä! Kyllä Jumala joskus puhuu mannalapun kautta tai peukalopaikan kautta tai vaikkapa tämän blogin kautta, kun lukija valitsee linkin ’satunnainen eväs’. Tiedämme, että etsivä löytää – etsikäämme siis Jumalan vastauksia.

Kuinka arvokasta onkaan, kun saamme kuulla profetian sanan tai tiedon sanoja. Kuinka arvokasta viisautta voikaan Pyhä Henki välittää meille. Hän puhuu toisinaan vierailla kielillä ja tarvitsemme tulkintaa. Usein hän puhuu äidinkieltämme, välillä hän puhuu usein hyvin selkokielisiä sanoja. Joskus hän puhuu arvoituksellisia sanoja, mutta hän on aina valmiina opastamaan täyteen selvyyteen, kun sitä pyydämme. Joskus hän näyttää kuvia, unikuvia tai muita visuaalisia esityksiä.

Pyytäkäämme Pyhän Hengen kautta silmävoidetta nähdä. Ennen kaikkea tarvitsemme kuulevat korvat. Häneltä saamme viisauden ja ilmestyksen hengen Kristuksen tuntemisessa, Jumalan suunnitelman ymmärtämisessä.

Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin totta kai teidän Isänne paljon ennemmin antaa taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät. Luuk.11:13.