Usko kasvuun

Monet kokevat yksinäisyyttä. Moni menee naimisiin, koska on yksinäinen ilman puolisoa. Samat ihmiset eroavat, koska ovat yksinäisiä avioliitossa. Yksinäisyys vaanii meitä monin tavoin. Kaikilla on kokemuksia koronapandemiasta. Tai saatamme muuttaa eri paikkakunnalle eikä uudelta seudulta löydy ystäviä. Saatamme joutua eristyksiin muista, koska kohtaamme vastustusta esimerkiksi uskon takia. Jopa saman seurakunnan jäsenet voivat kääntyä meitä vastaan. Kokemuksesta tiedän, miten tarkasti ihmiset karttavat seurakunnasta eronnutta. Oikeastaan siinä eristämisessä ei ole mitään logiikkaa, jos kerran ihmiset jättävät seurakunnan, koska heitä kohdellaan siellä huonosti. Mutta joskus itsekin karkotan muita, kun olen heille tyly.

Käänny puoleeni ja ole minulle armollinen, sillä minä olen yksin ja avuton. Ps.25:16. He palkitsevat hyvän pahalla, minä olen yksin. Ps.35:12.

Itsesääliin vaipuminen on inhimillistä. Voimme jopa alkaa rypeä itsesäälissä ja suurennella muiden ihmisten tylyyttä. Vainoharhat voivat astua kuvaan. Alamme valittaa: ”Kukaan ei välitä, kukaan ei rakasta minua, aina minut unohdetaan ja eristetään – elän täysin hylättynä!”

Joudumme tunteiden kierteeseen, jossa pahennamme omaa tilannettamme. Meidän tulisi osata astua ulos noidankehästä ja huomata, että joku lähimmäisemmme on ehkä yhtä yksinäinen ja tuntee itsensä samalla tavalla hylätyksi. Voimme rukoilla: ”Herra, auta minua olemaan ystävä jollekulle, joka kaipaa ystävää!”

Ehkä Jumala vastaa ja johdattaa tiellemme ihmisiä, joiden päivän voimme pelastaa parilla empaattisella sanalla, auttamalla ystävällisellä eleellä jossain käytännön asiassa ja olemalla huomaavaisia. Näin omakin yksinäisyytemme lievittyy.

Myös some voi arvaamattoman paljon antaa terapiaa yksinäisyydestä kärsivälle. Mutta eihän yksinäisyys ole pelkästään kärsimystä? Yksin oleminen voi olla mahdollisuus ja suorastaan nautinto. Uskovina ihmisinä on rukouksen harjoittaminen paras lääke yksinäisyydestä kärsivälle, sillä se totuttaa meidät yksin olemisen olotilaan. Saatamme huomata, että yksinäiset hetket voivat olla rikkaita hetkiä. Saamme huojentaa mielemme, kun kannamme asiamme Jumalan kasvojen eteen. Saamme jättää murheemme hänelle ja hän antaa meille sisäisen rauhan ja levollisen mielen.

Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa. Fil.4:6-7.

Aina ongelmien ilmaantuessa on uskovien keskuudessa tapana sanoa, että sielunvihollinen on ongelmien takana. ”Se on vihollisen hyökkäys”, sanotaan niin helposti. Monta kertaa kuitenkin on menossa mielenterveysongelma, jonka joku henkisesti tai tunne-elämältään epävakaa seurakuntalainen on tartuttanut muihin. Tartunnan alkulähde voi olla kateus ja harmi jostakin asiasta, jota sitten paisutellaan ja joka saa suhteettomat mittasuhteet. Alkaa salailu ja kyräily ja juonittelu. Kun tätä jännitettä sitten kertyy liikaa, se purkautuu jonakin kielteisenä toimintana, pahan puhumisena ja parjauksena. Kuten tiedämme, vihapuheet muuttuvat jossain vaiheessa vihateoiksi, ensin pieniksi mutta aikaa myöten pahoiksi riidoiksi.

Seurakunnan yhteinen mielenterveys järkkyy, kun jotakin ristiriitaa puidaan ja siihen otetaan jyrkästi kantaa. Joskus syy voi olla mitätön. Joku mieleltään ja uskoltaan terve jäsen on voinut tehdä viattomuuttaan jotakin, joka tulkitaan väärin. Juuri tässä se yhteinen mielenterveys alkaa murentua. Sielunvihollinen saa hykerrellä käsiään, vaikka ei varsinaisesti ole provosoinut mitään.

Olen nähnyt monia tapauksia ja todistanut myös sitä, kuinka seurakunnan pastori on ollut riidan alullepanija. Jostain syystä varsinkin vapaiden suuntien johtoon näyttää hakeutuvan kovin herkkähipiäisiä tyyppejä, joiden ego ei siedä ollenkaan mitään tunne-elämäänsä tai sosiaalista arvokkuuttaan häiritseviä tekijöitä. Pienikin veneen keinuttaminen – vaikka se tapahtuisi luonnollisen syyn kuten tuulen takia – johtaa heti pelkoreaktioon ja paniikkiin veneen kaatumisesta. Syylliset ovat jostain syystä heti selvillä ja saavat kuulla kunniansa. Seurakunnan valtaa hysteria: ”Se paha ihminen meni ja veti paatista tapin irti! Voitteko kuvitella?”

On siis tärkeää, että seurakunnassa vallitsee sopu ja sama mieli, sellainen vakaa ja rauhallinen mieliala ja luottamus ihmisten kesken. On tärkeää, että yhteisössä on paimensieluja, jotka rauhoittelevat paniikkiin joutuneita ja palauttavat hysteriaa lietsovia järkeviin ajatuksiin. On hyödyllistä, jos syytetyt saavat puolustautua ja kiistää aiheettomat epäluulot. Avoin keskustelu yleensä parantaa ilmapiiriä. Ongelmissa on riidan siemen, mutta oikein käsiteltynä niissä on myös kasvun mahdollisuus ja tie parempaan yhteisymmärrykseen. Paavali puhui sopuisuuden tärkeydestä filippiläisille:

Jos kerran yhteys Kristukseen rohkaisee ja hänen rakkautensa suo lohdutusta, jos Henki meitä yhdistää ja jos tunnemme hellyyttä ja myötätuntoa toisiamme kohtaan, niin tehkää minun iloni täydelliseksi ja olkaa yksimielisiä. Liittäköön teitä toisiinne rakkaus, sopu ja sama mieli. Fil.2:1-2.

Siinäpä kollektiivisen mielenterveyden tunnusmerkistöä. Jos ei niitä seurakunnasta löydy, mistä sitten?