Rohkaiskaa ja vahvistakaa siis toinen toistanne, ja niinhän te teettekin. 1.Tess.5:11.
Rohkaiseminen mainitaan armolahjana (Room.12:8), mutta rohkaiseva asenne on myös luonteenpiirre. Rohkaisemista voi oppia.
Ensimmäinen vaihe tässä opettelussa on oppia erottamaan, mikä on kannustavaa ja mikä on lannistavaa. Jos emme harjaannu erottamaan näitä toisistaan, emme koskaan opi olemaan hyviä rohkaisijoita.
Luonnollinen ihminen ei oikein tahdo osata rohkaista muita, vaikka paljon riippuukin kasvuolosuhteista ja perheen antamasta esimerkistä. Jos lapsuuden perheessä on osattu rohkaista, se säilyy luonteessa ehkä läpi vuosien. Mutta useimmilla on sellainen tausta kuin minullakin. Rohkaisun sijasta vähättelyä, alas painamista, jopa naureskelua tyyliin ”älä luulekaan, että sinä voisit mitään sellaista saada aikaan!” Lannistaminen on meille tutumpaa ja se on yksi syy, miksi painamme muita alas.
Emme tietenkään miellä sitä lannistamiseksi, vähättelyksi tai epäuskoksi, vaan olemme vain realisteja, palautamme leijumaan lähteneet maan pinnalle, kerromme ihmiselle, joka on mitä ilmeisimmin ryhtynyt haihattelemaan, elämän tosiasioita. Suojelemme häntä pettymyksiltä. Jos joku pastori on uskon hengessä heille saarnannut, varoitamme häntä hyvän hyvyyttämme menestysteologiasta. Näin siis emme suinkaan lannista, saati tee mitään pahaa, mehän tarkoitamme joka suhteessa toisen parasta. Ohjaamme pois uskaliailta poluilta takaisin turvalliseen maastoon.
Näin emme edisty. Jäämme omassa kasvussamme tiettyyn pisteeseen ja jarrutamme aina muidenkin kasvua. Jos haluamme tulla uskon ihmisiksi ja oppia myös rohkaisemaan toisia, meidän täytyy sisäisesti kasvaa ja oppia pois vääristä asenteista. Emme voi olla pessimistejä ja rohkaisijoita yhtä aikaa. Emme voi pultata itseämme oikeaan oppiin tai kirkon kivijalkaan, jos haluamme liitää kotkan lailla yläilmoissa. Se ei tarkoita oikean opin tai kirkon opetuksen hylkäämistä, se tarkoittaa, että niillä on merkitystä vain hengen vapaudessa. Emme voi olla täysipainoisesti uskon ihmisiä, jos ankkuroimme itsemme ulkonaisiin ja näkyviin asioihin.
Joudumme hengellisen kasvun tielle, jos mielimme ketään auttaa eteenpäin. Joudumme syventymään Raamatun sanaan ja sulauttamaan itseemme Jumalan ajatuksia, jos haluamme kasvaa uskon ihmisiksi. Seurakunta ei siihen välttämättä kykene, kukaan pastori ei voi sitä tehdä noin vain. Jos haluamme sananjulistajien auttavan meitä, joudumme laittamaan heidät tiukkaan seulaan.
Tämä prosessi, jossa opettelen ymmärtämään, mikä on uskoa ja mikä epäuskoa, mikä on lannistamista ja mikä rohkaisemista, mikä on uskon kannalta myönteistä ja mikä kielteistä, se voi kestää kauan ja ottaa aikaa. Parempi varautua siihen, että kasvun varaa on ja kasvu kestää eliniän. Paavali neuvoo, millainen veli sopii vanhimmaksi:
Hänen on pidettävä kiinni oppimme mukaisesta, luotettavasta sanasta, niin että hän kykenee myös rohkaisemaan toisia terveellä opetuksella ja kumoamaan vastustajien väitteet. Tit.1:9.
Usko kasvuun 