Usko kasvuun

Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan. Matt.5:6.

Takavuosina paastosin muutamia päiviä kerrallaan, mutta en muista nälän tunteen kadonneen – kuulemma se katoaa jossain vaiheessa pitkän paaston aikana. Juomisen kanssa voi käydä ilman paastoakin niin, että janon tunne katoaa ja keho kuivuu. Seurauksena voi olla nestevajaus, jota ei edes huomaa.

Nälän tai janon tunteen katoaminen on minulle normaalia. Jos vaimoni kysyy ”onko nälkä?”, melkein vaistomaisesti katson kelloa. Viisarien asennosta tiedän, pitääkö syödä. Tämä on tietysti monien mielestä huvittavaa, mutta samalla he voivat kadehtia luontaista kykyäni laihduttamiseen. Alipainoisuus perustuu toisaalta heikkoon nälän tunteeseen, toisaalta heikkoon ruoan imeytymiseen.

Tämä on valitettavasti monien kohdalla totta hengellisesti. Ei ole juurikaan sanan nälkää eikä vanhurkauden janokaan paljon vaivaa, joten hoiputaan nälkäkuoleman partaalla ja kärsitään nestehukasta niin että taju meinaa mennä. Laodikean seurakunta oli tässä tilassa. Se oli itseensä tyytyväinen ja penseä, sen sisäinen palo oli sammunut, sillä ei ollut nälkä eikä jano. Laodikean seurakunta ei tarvinnut mitään, ei uudistumista, ei intoa, ei palavuutta, ei mitään paitsi vanhan säilyttämistä (Ilm.3:14-22).

Tämä vääränlainen tyytyväisyys on kyllä vaanimassa meitä kaikkia. On vaara menettää nälän ja janon tunne ja jäädä paikalleen. Olemme muka väsyneitä ja ansaitsemme nyt vähän lepoa, tällä tasanteella viipyilyä, tyytymistä saavutettuun tasoon. Voimme jopa todeta, että olemme päässeet hengellisessä kasvussamme päätepisteeseen. Olemme toteuttaneet näkymme, olleet uskollisia palvelijoita ja nyt voimme huokaista. Ei tarvitse nyt hikoilla minkään unelman hyväksi sen enempää. Antaa nyt välillä muiden yrittää. Joka tapauksessahan olemme ansiottomia palvelijoita ja saamme kaiken lahjaksi armosta.

Siinä jää helposti huomaamatta, että janon tunne katoaa ja nälkä on satunnaista. Miten oikein voimme huolehtia, että meillä on tavoitteita, meillä on päämääriä, joihin pyrimme, meillä on kirkas tietoisuus siitä, että elämäntyömme on kesken?

Onko mitään hokkuspokkusta tilanteen hoitamiseksi? Tuskin. Jumalinen elämä vaan vaatii meiltä tiettyä asennetta, kokonaista antautumista, sitä elämäntapaa, josta Paavali puhuu:

Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten kehotan teitä, veljet: Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla. Room.12:1.

Paavali neuvoo aika yksityiskohtaisesti, kuinka voimme käytännössä toteuttaa tätä elämäntapaa (jakeet 2-10). Sitten hän sanoo:

Älkää olko velttoja, olkaa innokkaita, palakoon teissä Hengen tuli, palvelkaa Herraa. Room.12:11.

Paavali löytää vielä käytännön ohjeita lisääkin (jakeet 12-21). Kunpa osaisimme soveltaa sanaa arjessamme, elämäntavassamme, niin että sana uskossa sulautuu meihin. Luulen, että nälkä ja jano eivät pääse katoamaan, jos niin teemme. Mutta palavuuden ja innon säilyttäminen läpi elämän on suuri haaste. Vanhuudessa viimeistään alkaa vetäytyminen lepoon houkutella. En siitä ketään moiti, en itseänikään, mutta sisäinen palo on vähän eri asia kuin ulkonainen väsymys. Vaalitaan siis sitä herkkää uskon liekkiä, joka sisimmässämme lepattaa.

Silloin isäntä vihastui ja sanoi palvelijalle: ’Mene kiireesti kaupungin kaduille ja toreille ja tuo tänne köyhät ja raajarikot, sokeat ja rammat.’ Luuk.14:21.

Kuten varmaan muistat, tilanne liittyy pitoihin, jotka ’eräs mies’ oli päättänyt järjestää. Kutsutut eivät halunneet tulla. Siksi pitoihin kutsuttiin ihan eri ihmiset. Tällä kertaa kutsun saivat köyhät ja vammaiset.

Niinpä jos sinulla on jokin vamma – ruumiillinen tai henkinen – voit tuntea itsesi etuoikeutetuksi, koskapa sinulle on varattu taivaallisissa juhlissa eturivin paikka. Sinä pääset parhaisiin pöytiin, lähimmäksi kuningasta.

Sinä saatat hävetä vammaasi. Kuljet ihmisten keskellä vähän kuin muita vältellen, sillä et halua, että sinun ontumisesi näkyy. En minäkään halua näyttää vinoa selkääni. Onhan siis minullakin vähintäänkin ulkonäkövamma, vaikka en olekaan sen vuoksi ollut poissa töistä päivääkään. Ja nenäni on sellainen, että moni olisi jo hakeutunut plastiikkakirurgille sen muotoilemiseksi uudelleen. Jollain toisella on syntymämerkki kasvoissa tai peräti puuttuva raaja. Lapsena katselin ihmetellen sotainvalideja, jotka kävelivät kainalosauvojen kanssa, koska toinen jalka puuttui, tai ottivat rahan katkenneella kädellään, jossa oli vain kädentyngässä sopiva rako sitä varten. Nyt tätä kirjoittaessa tunnen olevani oikeassa – heille on varattu paikka lähellä eturiviä.

Ja kuinka moni kärsiikään kuuloviasta, huonosta näöstä tai täydestä sokeudesta? Niin monella on jokin vamma, toisilla se on kehitysvamma tai tapaturmasta jäänyt vika, toisilla mielenterveysongelma. Kaikkia heitä Kristus säälii syvästi. Vertauksessa kuninkaan pidoista hän myös antoi ehdottoman lupauksen kohdella armollisesti jokaista vammastaan kärsivää. Myös köyhät saivat hänen myötätuntonsa osakseen.

Iloitaan siis näistä lupauksista. Iloitaan siitä, että meillä on kuningas, joka tuntee sääliä, on myötätuntoinen ja armahtava. Hän ottaa huomioon huonot lähtökohtamme ja hänen tahtonsa on parantaa meidät vammastamme ja täyttää köyhyytemme rikkauksillaan. Hän paransi sairaita vaeltaessaan täällä maan päällä ja hän parantaa edelleen. Jos emme aina paranekaan tässä ajassa, voimme kuitenkin olla varmat, että viimeistään ylösnousemuksessa saamme terveytemme takaisin.

Niinpä hän vastasi: ”Menkää ja kertokaa Johannekselle, mitä olette nähneet ja kuulleet: Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma.” Luuk.7:22.