Usko kasvuun

Kalliolle pudonnut siemen tarkoittaa niitä, jotka sanan kuullessaan ottavat sen iloiten vastaan mutta uskovat vain hetken aikaa. Heillä ei ole juurta, ja niin he koetukseen joutuessaan luopuvat. Luuk.8:13.

Uskoon tuleminen on ratkaisevan tärkeää. Uskon löytäminen merkitsee uudestisyntymistä. Mutta on tärkeää myös saada juurtua uskoon. Siemen ei kasvata kasvia ainoastaan ylöspäin, se kasvattaa myös juuret. Aivan kuin kasvin tulee oppia imemään itseensä ravinteita maasta, pitää uskoon tulleen oppia imemään itseensä Jumalan sanan ravinteita, ottamaan vastaan opetusta ja harjoittamaan uskoa toisten uskovien yhteydessä. Aika pian on edessä uskon koetukset – kuivuus on niistä ensimmäinen. Jos juuristoa ei ole, kasvu pysähtyy ja kuihtuu pois.

Kylväjävertauksessa puhutaan myös muista koetuksista kuin kuivuudesta. Kasveilla on kilpailijoita, jotka kasvavat samassa maaperässä ja imevät maasta voiman, varjostavat auringon, keräävät lehdilleen kaiken kasteen ja sadekin valuu niiden hyväksi. Joudutaan taistelemaan elinpaikasta ja kilpailemaan ravinnosta. Laiska ja välinpitämätön jää helposti alakynteen. Vaikka vanhurskautta ja pelastusta ylipäätään ei voi ansaita eikä tienata millään työllä, niin kasvulla ja hedelmän kantamisella palkitaan niitä, jotka näkevät vaivaa. Määrätietoinen ja tavoitteellinen pyrkimys hedelmän kantamiseen siunataan. Hedelmä sinänsä on Jumalan lahjaa, mutta pysyminen käyttökelpoisena vaatii meiltä vastuun ottamista.

Monia vaivaa tietynlainen luovuttaminen. He haluavat ehdottomasti elää uskossa, mutta muihin tavoitteisiin ei jakseta panostaa. Omia lahjojahan ei paljon ole, aikaa on niukalti ja rahaa tuskin ollenkaan. Hyvä, jos töissä pärjää ja kotiaskareet hoituvat. Korkeat tavoitteet hengellisessä elämässä karkaavat kauas arjen rämpimisessä. Tässä tilanteessa moni turvaa ns. yhteisöllisyyteen. Usko pysyy elävänä, kun saa seurakunnasta vauhtia. Muiden kanssa voi kokea olevansa mukana kaikessa tärkeässä ilman että tarvitsee itse olla mitään erityistä.

Totuus vaan on, että sinä olet erityistä. Jokainen on. Itse kukin on Jumalan edessä ainutlaatuinen yksilö, kutsuttu elämään uskossa, mutta kutsuttu myös tekemään työtä Jumalan valtakunnan hyväksi. Itse asiassa mikään ei anna sellaista iloa ja tyydytystä kuin Jumalan valtakunnan työ sanotaan sitä sitten kutsumukseksi tai näyksi tai on se mikä vaan käytännön askare. Tärkeintä on kokea, että se on vastaus sille hiljaiselle ja usein sanattomalle pyynnölle, jonka Jumalan henki on laskenut sydämelle. Se tunne, kun tiedän, että Kristus odottaa minulta jotain vastuun ottamista, ja vihdoin – vihdoin saan homman alulle. Edes vähän saan päätä auki. Mikä tyydytys, mikä ilo! Siitä ilosta tiedän: nyt olen oikealla tiellä! Jeesus itse koki tätä iloa: Minä olen kirkastanut sinut täällä maan päällä saattamalla päätökseen työn, jonka annoit tehdäkseni. Joh.17:4.

Mutta hyvään maahan pudonnut siemen tarkoittaa niitä, jotka sanan kuultuaan pysyvät siinä puhtain ja ehein sydämin ja kestävinä tuottavat satoa. Luuk.8:15.

Rohkaiskaa toinen toistanne joka päivä, niin kauan kuin tuo sana ”tänä päivänä” on voimassa, ettei kukaan teistä lankeaisi synnin viettelyksiin ja paatuisi. Hepr.3:13.

Katselin eri käännöksiä ja sana ’rohkaista’ voidaan ymmärtää kannustavasti kehottaa, innostaen rohkaista, varoittaen neuvoa. Lankeaminen synnin viettelyksiin ja siinä paatuminen on hieman vaikeatajuisempi asia. Luulemme ehkä ymmärtävämme sen intuitiivisesti, mutta hämäräksi taitaa jäädä. On hyvä siis lukea, mistä tilanteesta puhutaan – puhutaan israelilaisten kapinoinnista erämaassa. Se oli aika vakavaa erimielisyyttä, syvää tottelemattomuutta, joka johti kansan tilanteeseen, missä oltiin ’sydämessään pahoja ja epäuskoisia’. Kansa käänsi selkänsä Jumalalle ja luopui elävästä uskosta.

Samaa voi tapahtua nykypäivänä. Ehkä sitä tapahtuu kollektiivisestikin, mutta yleensä huomaamme sen yksilöiden kohdalla. Tavallisesti olemme pahasti myöhässä – luopuminen on jo tapahtunut, kun lopulta huomaamme sen. Toteamme, että mitään ei ole enää tehtävissä. Uskon ystävä on liukunut kuin huomaamatta kauas Jumalasta.

Olisi siis pitänyt voida rohkaista ja kannustaa ennen kuin luopuminen ehti tapahtua. Miten oikein jaksaisimme rohkaista toisiamme joka päivä? Olemalla ystävä, kulkemalla rinnalla, pitämällä yhteyttä? Kaikki hienoja asioita, joita en ainakaan minä osaa. Mutta ehkä voimme kannustaa myös Facebookissa ja somessa yleensäkin? On paljon kristillistä aineistoa, jota jaetaan päivittäin – minäkin teen niin. Miksi se ei tavoita? Mikä on se ratkaiseva tekijä, joka aiheuttaa luopumusta?

En osaa vastata. Ehkä sinä osaat sanoa asioita, jotka vievät meitä kauas Jumalasta? Jokin pieni varoituksen sana voi silloin tällöin olla paikallaan, mutta rohkaisun antaminen olisi luultavasti tehokkainta. Harjoitellaan siis sitä. Minä olen harjoitellut monta vuotta, mutta en tunnu oppivan. Epäonnistun aina uudestaan. Mutta niinhän teki aikanaan myös Samuel Beckett, joka sanoi: ”Olet yrittänyt. Olet epäonnistunut. Ei haittaa. Yritä uudestaan. Epäonnistu uudestaan. Epäonnistu paremmin!”

Rohkaisemisessa onnistuminen ei liene sanoissa. Ne voivat olla tosia ja oikein valittuja, mutta viesti ei silti mene perille. Jeesus osasi kohdata ihmisiä, luoda läheisyyden, joka auttoi kuulluksi tulemisessa. Hän osasi kauniilla tavalla koskettaa ihmisiä ja siunata heitä. Mutta Herrakin toisinaan kokee, ettei saa viestiään perille. Hän on antanut meille sanansa, mutta sitä ei lueta, sitä ei kuunnella, sitä ei laiteta täytäntöön. Vaikka minä kirjoittaisin opetuksiani tuhansittain, ei Efraim niistä välittäisi. Hoos.8:12.

Ei ole siis ihme, jos kristillistä viestintää laimeasti seurataan. Olemme laodikealaisia, ei ihan kylmiä, mutta ei niin kuumiakaan (Ilm.3:15). Olemme vaaravyöhykkeessä, kun maailman viestimet rummuttavat sanomaansa ja vyöryttävät elokuviaan olohuoneisiimme. Tarvitsemme rohkaisua sanasta, sanan saarnasta, tarvitsemme sitä netistä, mutta myös silmästä silmään ja kosketuksenkin muodossa. Kuningas Daavidkin rohkaisi poikaansa Salomoa:

Ole vahva ja rohkea, älä pelkää äläkä lannistu! 1.Aik.22:13.