Usko kasvuun

Tutustuminen uskon maailmaan, käsitykseen Jumalasta, alkaa monilla varhain lapsuudessa, mutta on myös niitä, jotka vasta aikuisuuden kynnyksellä törmäävät yhtäkkiä johonkin munkkilatinaan, joka syötetään heille kuin esimerkkinä eksoottisesta kaukomaiden kulttuurista. Siihen kulttuuriin kuuluu kaapumaiset asut, aasit, jättiläiset, monituiset vitsaukset, loputtomat sodat ja erittäin vaikeaselkoinen uskonnollinen jargon. Kaiken kaikkiaan kasvoille heitetään märkä rätti – kulttuuri jossa ei ole järjen häivää. Mikään siinä ei kuulosta kiinnostavalta, mikään siinä ei herätä uteliaisuutta, mikään siinä ei houkuta. Tietysti siitä saa osakseen salaperäistä sosiaalista arvokkuutta, jos kaiken todennäköisyyden vastaisesti voi alkaa ymmärtää tuota munkkilatinaa ja jopa esiintyä kyseisen aihealueen asiantuntijana. Ainahan huomioarvoa on asialla, joka on täynnä kummallisuuksia. Onhan hienoa sitten kulkea itsekin kaavussa, heilutella jotakin muka paimensauvaa ja saarnata jostain korkeuksista sellaista, josta kukaan ei saa selvää.

Mutta oikeasti – kyllä Herraa Jeesusta kannattaa lähteä seuraamaan. Päämäärä on korkea ja matka perille sisältää paljon seikkailua. Kun nuorena miehenä päätin lähteä pyhälle matkalle, koin suurta jännittävää odotusta, ja mietin, mitähän ihmeellisiä asioita Jeesus on suunnitellut minulle. Koin aloittaneeni suuren seikkailun. En tiennyt, mitä seuraavan kulman takana odottaisi.

Päätin heti alussa, että en antaisi munkkilatinan häiritä ja jätin pahimman jargonin sikseen. Olin varma, että uskon perusasiat voitiin ilmaista kansankielellä, jopa selkokielisesti. Yritin opetella ajattelemaan yksinkertaisesti, selkeästi ja suoraviivaisesti. Olin varma, että usko antaisi liikkumavaraa päästä melko yksinkertaisella logiikallakin riittävän syvälle.

Olin varma, että seikkailuni olisi välillä aika paljonkin yllätyksiä täynnä. Olin varma, että se sisältäisi suuria tunteita. Tiesin, että tekisin asioita, joita en omin avuin kykenisi, työtä, johon oma lahjakkuuteni ei riittäisi. Odotin, että saisin ammatin ja työtä, vaimon ja perheen. Minun Jumalani ei pukisi minua kaapuun eikä vaatisi minulta selibaattia. Kaikenlainen tekopyhyys oli jo etukäteen tarkoitettu torjuttavaksi. Mihinkään luostariin ei Herra minua kutsuisi.

Päädyin helluntaiseurakuntaan, mutta siitäkin piti irrottautua, kun sääntönikkarit kävivät kimppuuni. En alun alkaenkaan ollut odottanut, että usko voitaisiin vangita johonkin laatikkoon. Seikkailuni ei olisi voinut juuttua johonkin tehtaaseen, jossa valmistettiin massatuotteita. Minun Jumalani rakastaa vaihtelua, hän on ihastunut omintakeisuuteen, persoonalliseen otteeseen. Hän haluaa, että naurunikin on erilainen.

Niinpä sinun kannattaa ottaa sellainen asenne, että uskon tien vaellus on seikkailu. Se ei ole puuduttavaa paikallaan junnaamista. Se ei ole kaavoihin kangistettua elämää, joka menee aina nuottien mukaan. Se sisältää yllätyksiä. Siinä on kiinnostavia käänteitä. Se on jännittävä, henkeä salpaava tarina, elämää, joka on täynnä ihmetystä. Se on terveen järjen mukaista, mutta ei tylsää. Se on tien raivaamista viidakkoon, vuorten yli kiipeämistä.

Huuda minua avuksesi, niin minä vastaan sinulle. Minä ilmoitan sinulle suuria ja ihmeellisiä asioita, joista et mitään tiedä. Jer.33:3.

Noudattakaa minun käskyjäni ja pitäkää minun lakini, niin saatte asua turvallisesti maassanne. 3.Moos.25:18.

Tämä Raamatun totuus on tietenkin vanhasta liitosta, mutta sama periaate pätee uudessa liitossa. Jos elämme kansakuntana joka suhteessa Jumalan tahdon mukaan, ei minkäänlainen vihollinen tunkeudu maahamme, ei länsirajan kautta eikä itärajan kautta.

Katselin tv:stä muutama päivä sitten dokumenttia, jossa kerrottiin Ihantalan torjuntavoitosta. Minun on myönnettävä, että kun näytettiin suomalaisten tykistökeskitystä vihollisen niskaan, katselin sitä tippa linssissä ja ajattelin: ”Pitikö tänne yrittää väkisin tulla maata ryöstämään? Siitäs saitte!”

Eihän se kauhean vanhurskaasti ollut ajateltu, mutta siinä nousi esiin perinteinen käsitys isänmaallisuudesta. Jos ajattelemme asiaa tarkemmin, ymmärrämme ettei tuossa tulimyrskyssä kuolleista yksikään ollut päättänyt lähteä valtaamaan Suomea. Kyllä se valtaaja kaikessa rauhassa poltteli piippuaan palatsissaan. Niinpä asemoin itseni takaisin vanhaan tuttuun pasifistin poteroon ja palautin mieleeni Jeesuksen opetuksia. Kuinka vaikeaa onkaan noudattaa käskyä ”älä tapa”, jos rajan yli tullaan aseiden voimalla…

Tarvitsemme siis syvällistä tulkintaa Raamatun opetuksista, jotta voimme käyttää Jumalan sanaa kompassina elämässä. Eräs toinenkin asia on tuottanut minulle päänvaivaa: lasten kasvatus. Raamattu neuvoo kurittamaan lapsia, oikein lyömään heitä, mutta nykytiedon valossa se on väärin. Mietin tätä ristiriitaa. Eikö Jumala osaa neuvoa, että lapsia ei pidä lyödä?

Tulin siihen tulokseen, että tämäkin asia vaatii Raamatun tekstin oikeaa tulkintaa. Meidän täytyy ymmärtää, että äitejä ei kehoteta lapsiaan lyömään – kuritus kuului isälle. Toisekseen: lapset olivat vastuussa teoistaan vasta 12-vuotiaina, joten sitä nuorempien ruumiillinen kurittaminen oli väärin. Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan, joka rakastaa, kurittaa häntä jo varhain. Sananl.13:24. Sana ”varhain” täytyy lukea siis maltilla, ettei ala hakkaamaan puolustuskyvyttömiä pieniä lapsia. Minä kammoan lasten ruumiillista kurittamista, koska olen sellaisesta itse saanut tunnevamman (äidin väkivaltaisuudesta johtuneen dissosiaatiohäiriön).

Voimmehan tietysti vedota siihen, että Raamattu edustaa muinaista kulttuuria eikä meidän niin ollen tarvitse sitä noudattaa. Varmasti jotain voimme suodattaa siitä pois tämän takia, mutta valtaosan tekstistä voimme lukea elämänohjeeksi – muistaen aina, milloin jokin asia edustaa uutta tai vanhaa liittoa. Kunpa seurakunnissa jaettu opetus olisi tässä suhteessa pätevää! Ehkä voimme jakaa rohkaisua opettajille silloin, kun opetus on Hengen mukaista.

Herran pelko on tiedon perusta, vain hullu halveksii viisautta ja opetusta. Sananl.1:7.