Usko kasvuun

Eräs mies tuli kysymään Jeesukselta: ”Opettaja, mitä hyvää minun pitää tehdä, jotta saisin iankaikkisen elämän?” Matt.19:16.

Sama kysymys toistuu eri evankeliumeissa ja sama kysymys toistuu yhä tänäkin päivänä. Kysymyksessä on positiivista se, että se tähtää elämään sisälle pääsemiseen, mutta se on silti väärä kysymys. Iankaikkista elämää ei peritä siksi, että on tehty hyvää. Omat ansiot eivät riitä. Oikeastaan asia on juuri päinvastoin: pitää myöntää, että on syntinen, huono, jopa kelvoton – sitten voi taivaan portit aueta. Niin absurdia se on. Ihmekös, jos Paavali sanoi evankeliumia hulluudeksi:

Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima. 1.Kor.1:18.

Publikaani (Luuk.18:13) ja syntinen nainen (Joh.8:11) saivat Jeesuksen silmissä armon. He myönsivät syntisyytensä ja kaipasivat anteeksiantoa. Juuri heidän kaltaisiaan Jeesus tuli pelastamaan. Hän tuli etsimään kadonneita, pois poikenneita, sorrettuja ja hyljeksittyjä.

Sellaisena minäkin sain tulla Jeesuksen luo. Ihmiset tuomitsivat minua eri tavoin ja syystäkin syyttivät. Kristus veti minua vastustamattomasti puoleensa. Koin, kuinka hän rakasti minua kaikesta huolimatta. Hän ymmärsi, oli myötätuntoinen ja hyväksyi. Hän oli kaikkien syyttäjien vastapaino.

Siitä on aikaa ja minullekin tekisi hyvää uudistua uskossani ja päästä ensirakkauteen. Mutta olen huomannut, että uskossa eläminen vaatii monella tapaa määrätietoisuutta, lujaa vakaumusta, kykyä uudistua ja kasvaa hengellisesti. Olen huomannut, ettei se kaikilta onnistu. Hyvien tekojen illuusio vaanii uskoon tulleita. Liian monet saarnamiehet vielä lisäävät vaatimuksia, nostavat rimaa, ruoskivat seurakuntalaisia, syyttävät epäonnistujia. Jotkut jopa kulkevat suurennuslasin kanssa etsimässä jotakin tekosyytä, jonka perusteella voisivat tehdä tyhjäksi hyvänkin vaelluksen.

Haluaisin siis sanoa: uskossa kasvaminen ei tapahdu omasta ponnistelusta, kuvitellusta pyhittymisestä tai mistään. Jos on saanut pääsylipun taivaaseen, sen voi säilyttää hyvässä sydämessä, vilpittömässä uskossa ja luottamuksessa Jumalan armoon Kristuksessa. Kasvua ja eteenpäin menoa tapahtuu, jos on tapahtuakseen. Yleensä kyllä tapahtuu, mutta hyvin hitaasti ja huomaamatta, mitään kerskaamista siinä ei ole. Joka päivä vain jätämme itsemme Jumalan armon varaan.

Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi. Ef.2:8-9 KR38.

Lukijani ovat varmaankin jo huomanneet, että en juurikaan arvosta seurakuntien panosta oman hengellisen elämäni tukijoina. Tämä ei ollut ennakkoasenteeni, vaan se on lopputulema kaikesta kokemastani. Yksi pettymyksen aihe oli se tosiasia, että helluntaiseurakunnissa ei ollut minkäänlaista kykyjen etsintää, ei mitään apua, jotta uskoon tulleet löytäisivät omat lahjansa ja kehittäisivät niitä. Aivan alkeissa pyörittiin: oliko usko nyt oikeata, oliko sydän Jeesuksen verellä pesty, oltiinko todella uudestisyntyneitä, mahtoiko kaste oikeasti toteutua, oliko omatunto hyvä ja mieli riittävän nöyrä, käytös kunnollista, Pyhä Henki oikeasti sydämessä, oliko vaellus kristillistä vai vieläkö syntielämä jatkui jne. – Voi hyvä tavaton…

Uskoon tulleita pitäisi ohjata hengelliseen kasvuun eikä jäädä pyörimään koko ajan lähtötelineissä. Urheilukisoissa joskus näkee, kuinka lähtö otetaan uusiksi monta kertaa. Onko mitään pitkästyttävämpää?

Jos kasvua alkaa ilmetä, jossain vaiheessa alkaa esiin nousta kysymys: Mikä onkaan Jumalan tahto minun kohdallani? Onko hänellä varattuna minulle oma kutsumustyö?

Kutsumuksessa on usein kysymys lahjoista ja kyvyistä. Vaikka Jumala on suvereeni ja kaikkivaltias ja kykenee ihmeisiin, hänkin toimii kykyjenetsijänä. Hän uskoo tehtäviään niille, joilla on sen suorittamiseen edellytykset. Toisinaan lahjakkuuden ei tarvitse olla mitään erikoista. Eräs nuori seurakuntalainen oli mukana vaatteiden kierrätyksessä. Lähetystyöhön lahjoitetut vaatteet piti lajitella. Oma taitonsa siinäkin, mutta pitkän päälle työ kysyi enemmän uskollisuutta kuin taitoa. Rättiralli ei jaksanut monia kauan kiinnostaa. Mutta tämä mainittu nuori nainen jaksoi uurastaa ja missä hän onkaan nyt? Intiassa lastenkodin johtajistossa – ollut jo kauan.

Oletko sinä laatinut hengellisen CV:n Suuren Kykyjen Etsijän tarpeita ajatellen? Oletko mitannut oman uskollisuuskertoimesi? Voin tunnustaa, että minulla se on huono. Mutta tätä kristillisen sisällön tuottamista nettiin olen jo puuhannut yli 20 vuotta – siitä olen Herralle kiitollinen.

Laajasti ottaen on kysymys sinunkin kohdallasi persoonallisuudesta ja Jumalan kutsusta, jotka kohtaavat toisensa. Kelpoisuutta Jumalan valtakunnan työhön ei voi saada samalla tavalla kuin ammattitutkintoa. Kirkot saattavat sellaista uskotella ja tarjoavat papin tai diakonin virkaa. Voithan sinä tarjoukseen tarttua, jos se kiinnostaa. Mutta jos puhutaan apostoleista, profeetoista ja paimenista – niihin tarvitaan armoitus (kuten moneen muuhunkin). Tarvitaan Hengen voitelu.

Rohkaisevaa tässä kaikessa on se, että Jumala jakaa lahjojaan, antaa heikoille voimaa, tekee vähässä uskollisista paljon haltijoita. Päätä sinäkin tavoitella taivaallista kutsumusta. Saatat huomata, että se on odottamassa sinua. Riennä siis ja tule remmiin!

Hän on meidät pelastanut ja kutsunut pyhällä kutsullaan, ei meidän tekojemme perusteella vaan oman päätöksensä ja armonsa mukaisesti, jonka hän jo ennen aikojen alkua soi meille antamalla meille Kristuksen Jeesuksen. 2.Tim.1:9.