Kategoria: Rohkaisu

Miten ihanaa on sinun rakkautesi, rakkaani, valittuni! Laul.l.4:10.

Laulujen laulun sulhanen sanoo näin morsiamelleen. Yleisen tulkinnan mukaan Laulujen laulu esittää esikuvallisen runoelman muodossa Kristuksen ja hänen seurakuntamorsiamensa välisen rakkaustarinan. Kun luemme sitä, oman elämämme romanttiset kuviot voivat palautua mieleen. Jokaisella on sentään jonkinlaista kokemusta romantiikasta, minullakin. On kuitenkin vaikea uskoa, että Jeesus rakastaisi juuri minua samanlaisella rakkaudella.

Etäännytämme helposti asian ja Laulujen laulusta tulee jokin yleismaailmallinen love story – se sama tarina, joka toistuu tuhansia kertoja elokuvakankaalla ja saippuasarjojen loputtomassa virrassa. Tai sitten olemme oman historiamme, koulutuksemme ja kulttuurimme sitomia ja otamme tarinan vastaan kuin se olisi kouluaineen aihe, analyysin ansaitseva kirjallinen teos.

Onhan meidän jossain vaiheessa tajuttava, että se on henkilökohtainen rakkauskirje. Sana ”rakkaani” tarkoittaa minua! Olen onnistunut hurmaamaan Jumalan Pojan! – Pelottavaa. Alan täristä. Miten ikinä kykenen vastaamaan tällaiseen tunteiden ilmaisuun? Miten ikinä ansaitsen sellaisen rakkauden?

En varmasti ansaitse, mutta vaikka kuinka yritän etäännyttää tätä tosiasiaa ja tyynnytellä sisäistä hämmennystäni, joudun kuitenkin valinnan paikalle. Otanko vastaan? Uskonko? Miten kokonaisesti uskallan heittäytyä tähän mukaan? Entä jos vain kuvittelen?

”Kyllä se siitä ohi menee”, sanoi eräs pappi, kun herätykseen tullut ihminen ryhtyi kyselemään pelastuksestaan. Mutta rauhoittelu ei ole oikea tapa. Jos on herännyt, ei kannata yrittää nukahtaa uudestaan. Voi mennä ohi sellaista, mikä on elämää mullistavaa, uuden luomisen alku, uudenlainen elämänsuunnitelma, kurssinmuutos kohti elämän varsinaista tarkoitusta, kohti aarteen löytämistä.

On valtava oivallus ja löytö, jos voi kokea kuten tunnetussa lastenlaulussa lauletaan: ”Jeesus mua rakastaa”. Siinä on ilosanoman ydin ja siinä on se punainen lanka, josta vetämällä iso vyyhti alkaa purkautua. Sitä vyyhtiä auki keriessä voi tieto lisääntyä, ymmärrys kasvaa, yhä uudet oivallukset vallata sydämen. Vähitellen vastarakkaus alkaa myös herätä, kun kiitollisuuden täyttämä sydän vastaa kosintaan. Sydämemme toistaa:

Rakkaani on minun ja minä olen hänen… Laul.l.6:3.

Seuraavassa luetellaan temppelilaulajat ja heidän jälkeläisensä: Kehatin suvusta laulajana oli Heman, Joelin poika; hänen isoisänsä oli Samuel, tämän isä Elkana… 1.Aik.6:33-34.

Kukahan selittäisi minulle sen ristiriidan, että Samuelin isän mainitaan olleen efraimilainen (1.Sam.1:1)? Samuel oli kuitenkin leeviläinen, Kehatin jälkeläisiä, kuten käy ilmi Aikakirjoista (1.Aik.6:7-12). Muuten tämä sukupuu näyttää selkeältä, mutta Samuelin esi-isien nimiä kirjoitetaan vähän eri lukutavalla Samuelin kirjan alussa ja efraimilaisuus lienee johdettu asuinpaikan mukaan (1.Aik.6:46,51). Samuelin pojat olivat Joel ja Abia, mutta he ottivat lahjuksia ja antoivat vääriä tuomioita (1.Sam.8:3). Sen sijaan Heman, Joelin poika, oli kunnollinen. Hän toimi laulajana Salomon rakentamassa temppelissä ja hänestä sanotaan, että hän oli kuninkaan profeetta. Hänellä oli kaikkiaan neljätoista poikaa ja kolme tytärtä. Hänen poikiensa nimet luetellaan ensin kaikki ja sitten todetaan: Nämä kaikki olivat Hemanin, kuninkaan profeetan, poikia. Jumala oli näet luvannut nostaa Hemanin kunniaan ja oli antanut hänelle neljätoista poikaa ja kolme tytärtä. 1.Aik.25:5.

Näistä temppelilaulajista sanotaan, että he lauloivat ylistyslauluja pyhässä hurmoksessa (1.Aik.25:1). Heman on kuin vanhan liiton aikaan eksynyt uuden liiton uskova, joka Pyhän Hengen täyteydessä laulaa kiitoslauluja Herralle ja puhuu profeetallista sanaa niin kuninkaalle kuin kansallekin – vieläpä itselleen. Hän oli saanut Jumalalta henkilökohtaisen lupauksen, että Jumala nostaisi hänet kunniaan. Heman oli musiikillisesti taitava kuoronjohtaja ja häntä siunattiin myös isolla perheellä.

Mitä siis opimme tästä? Hyvät geenit ovat tärkeitä. Ne voivat hypätä yhden sukupolven yli, mutta pompahtaa pintaan taas seuraavassa. Geenejäkin tärkeämpää on omistautua Jumalan valtakunnan asialle ja palvella sen kutsumuksen mukaan, jonka on saanut. Heman kehitti musiikillisia lahjojaan ja myös opetti nuorempia. Temppelilaulajat eivät vain laulaneet, he myös kasvattivat tulevia laulajia. Heman ei ollut kapeakatseinen ihminen eikä nuottien vanki, vaan eli hengen vapaudessa ja kasvoi uskossa niin että saattoi palvella myös profeettana. Ehkä hän tietoisesti halusi jatkaa isoisänsä Samuelin jalanjäljissä. Eniten minua rohkaisee Hemanin henkilökohtainen jumalasuhde, josta heijastuu sama lämmin läheisyys Jumalan kanssa kuin isoisällään Samuelilla oli ollut.

Voisimmeko mekin laittaa hyvät geenimme töihin, arvostaa edeltä kulkeneita pyhiä, omistautua kutsumuksellemme, säilyttää ensirakkauden Herraan? Suokoon taivaan Jumala siunauksensa meille, että mekin voisimme elää arvokkaan elämän ja jättää hyvän esimerkin jälkipolville.